Saarnatuoli

TIITUSKIRJE 3:10

HARHAOPPISTA KARTA

© Mikko Miettinen

TIIT.3:10

αἱρετικὸν ἄνθρωπον μετὰ μίαν καὶ δευτέραν νουθεσίαν παραιτοῦ,

Harhaoppista ihmistä karta, varoitettuasi häntä kerran tai kahdesti,

Harhaoppista ihmistä (Hairetikon anthrōpon). Hairetikon (hairetikos) ei ensisijaisesti tarkoita henkilöä joka on opillisesti väärässä, vaan henkilöä joka on ”harhaopin” (hairesis) kannattaja (Heinrich Schlier, Theological Dictionary of the New Testament, ed. Gerhard Kittel; Eerdmans, 2006; nid.1, s.184;). Hairetikos on tässä adjektiivi, sanasta hairesis.

Sanan hairesis täsmällinen merkitys on ”valinta”, ja sanaa käytetään merkityksessä ”itse valittu puolue, lahko” (Walter Lock, Pastoral Epistles, ICC, T & T Clark, 1989; s.157;). Lock tosin laajentaa sanan merkitys-sisältöä käsitteellä ”itse valittu opetus, harhaoppi”, mutta perustaa tämän jälkimmäisen käsityksen kirkkoisä Ignatiuksen kirjoituksiin (Ef.6:2; Trall.6:1) toiselta vuosisadalta jKr. (Lock; s.157; katso myös William D. Mounce, Pastoral Epistles, WBC, Thomas Nelson, 2000; s.454;). Vielä myöhemmin toinen kirkkoisä, nimeltään Origen (Contra Celsum, 3, 12; n.185 – 254 jKr.), käyttää sanaa viitatessaan kristikunnan sisällä esiintyneisiin eri koulukuntiin (Gerhard Nordholt, New International Dictionary of New Testament Theology, ed. Colin Brown; Zondervan, 1986; Nid.1, s.535;). Klassisessa Kreikassa sanaa käytettiin kaupungin valtaamisesta, valinnasta, taipumuksesta, maaliin tähtäävästä pyrkimyksestä, yrityksestä ja päätöksestä. Hellenistisenä aikana tästä kehittyi merkitys ”koulu”, ”koulukunta”, ja vähäisempänä myös ”oppi” (Schlier, s.180;).

Sanaa hairesis käytetään Raamatussa Saddukeusten ja Fariseusten lahkoista (Apt.5:17; 15:5; 26:5) ja Juutalaiset käyttivät tätä termiä uskovista, kutsuen heitä Nasaretilaisten lahkoksi (Apt.24:5, 14; 28:22). Vaikka lahkoilla yleensä on paljonkin tekemistä väärien opetusten kanssa, ei se kuitenkaan ole sanan hairesis varsinainen merkitys. Lock käsittää hairesiksen lahkoksi myös 2Piet.2:1 kohdassa, joka on helpoin kohta käsittää merkityksessä ”harhaoppinen”, koska siinä puhutaan vääristä opettajista ja Herran kieltämisestä. Mutta 2Piet.2:1 asiayhteys ei puhu vain näistä, vaan puhuu myös irstauksista ja hyödyn kiskomisesta. Pietari liittää tähän myös varoituksen enkeleistä jotka tekivät syntiä, sekä ihmisistä jotka elivät jumalattomasti. Tässä kohtaa täytyy vielä mainita että 2Piet.2:1 jakeessa pareisagō (tuoda sisään), voitaisiin kääntää termillä ”aiheuttaa” (Johannes P. Louw and Eugene Albert Nida, Greek-English Lexicon of the New Testament : Based on Semantic Domains, 2nd edition. (New York: United Bible societies, 1996). s.187;).

Hairesis ei siis ole vain opillinen asia, vaan sisältää tekemistä, ja voitaisiin kaiketi sanoa että oppi on hairesis käsitteen toissijainen merkityssisältö. Siksi myös Gal.5:19-20 listaa lahkot lihan teoiksi, ja Josefus kirjoittaa että ”tuohon aikaan oli kolme lahkoa (hairesis) Juutalaisten keskuudessa, joilla oli erilaiset näkemykset koskien ihmisen aktiviteetteja; yhtä kutsuttiin Fariseusten lahkoksi, toista Saddukeusten lahkoksi, ja vielä toista Essealaisten lahkoksi” (Josephus, Antiquities of the Jews, 13.171;). Josefus oli itse Fariseus ja tuskin tarkoitti Fariseusten olevan ”harhaoppisia”.

Kirkkoisät (jotka kaikki olivat enemmän tai vähemmän ”harhaoppisia”) vakiinnuttivat hairesiksen käytön merkityksessä ”harhaoppinen” Uuden Testamentin kirjoittamisen jälkeen, aikana jolloin suuret opilliset kysymykset jakoivat seurakuntaa. Tähän myöhempään merkitykseen pohjautuen, monet Raamatun käännökset (KJV, Douay Rheims, RV, etc.) ovat valitettavasti kääntäneet sanan merkityksessä ”harhaoppinen”.

Sanan hairetikos uusitestamentillinen merkitys onkin ”puoluemielinen”, ”jakautumista aiheuttava” (Mounce, Pastoral Epistles, s.454;), tai ”joku joka aiheuttaa, tai edistää ryhmittymiä” (William D. Mounce, The Analytical Lexicon to the Greek New Testament, Zondervan, 1993; s.56;), eli ”lahkolainen”. N. J. D. White esittää jakeiden 1Kor.11:19 ja 1Joh.2:19 viittaavan siihen, että sanaan hairesis liittyy erillisen yhteisön muodostaminen (Newport J. D. White, Titus, Expositor’s Greek Testament, Hendrickson, 2002; nid.4, s.201;). Vuoden 1938 kirkkoraamatussa hairesis onkin käännetty sanalla lahko seitsemän kertaa (Apt.5:17; 15:5; 24:5, 14 26:5; 28:22; Gal.5:20). Muualla on käytetty sanoja puolue (1Kor.11:19) ja harhaoppi (Tiit.3:10; 2Piet.2:1), mutta näissäkin kohdissa olisi ilmeisesti parempi käyttää sanaa lahko.

Jos otamme sanat hairesis ja hairetikos merkityksessä ”harhaoppi” ja ”harhaoppinen”, joudumme vastaamaan kysymykseen, mikä on harhaoppia? Ja huomaamme ettei tähän kysymykseen löydy suoraa vastausta Raamatusta, jollei tällaiseksi oteta sellaisia kohtia kuin 2Joh.1:9-10 tai 2Piet.2:1. Mutta 2Joh.1:9-10 mukaan henkilöllä jolla ei Kristuksen oppia ole, sillä ei ole Jumalaakaan. Jakeissa ei ole kysymys uskovien keskinäisistä opillisista kiistoista. Eli ei ole ketään jota karttaa Tiit.3:10 perusteella. Samoin 2Piet.2:1 kohdassa on kysymys paljon muustakin kuin vain Herran kieltämisestä, kuten olemme jo edellä nähneet.

Valitettavan usein harhaoppia onkin lähinnä sellainen opillinen käsitys, joka on ristiriidassa henkilön oman opillisen näkemyksen kanssa (Tuom.17:6; Jes.5:21), tai joka on ristiriidassa henkilön seurakunnan tai herätysliikkeen opinkäsityksen kanssa (San.29:25). Kuka määrittää ne ”harhaopit” joiden perusteella voidaan karttaa toista uskovaa? Valitettavasti rajanveto asiassa tapahtuu paljolti juuri oman näkemyksen ja mieltymyksen perusteella, ja me voimme olla väärässä monessakin asiassa. Eikä ole soveliasta että ihmisen harhaoppisuus tai oikeaoppisuus lepää toisen ihmisen vajavaisen ymmärryksen varassa.

Joku saattaa hurskaasti sanoa että hän uskoo vain Raamattuun, sen mitä sinne on kirjoitettu, sillä Raamattuhan on absoluuttinen totuus. Mutta niin sanovat toisetkin. Ja monet noista toisista saattavat olla, edellisen kanssa, vallan eri mieltä kovin monesta opillisesta kysymyksestä, vaikka lukevatkin samaa Raamattua.

Ongelmana jakeessamme ei olekaan henkilön eriävä näkemys jostakin opillisesta kysymyksestä, vaan se että henkilön toiminta alkaa erottaa uskovia toisistaan. Myöskään Room.16:17 mukaan opillinen erimielisyys ei ole ratkaiseva asia, vaan uskovien hajottaminen. Ei se ole harhaoppinen (Tiit.3:10 merkityksessä) joka on opillisesti väärässä, hänhän on vain väärässä. Mutta se joka alkaa eristää uskovia toisistaan, on Tiit.3:10 mukainen ”harhaoppinen”. Apt.15:6-7 kertoo kuinka apostolit ja vanhimmat kokoontuivat tutkimaan kiistakysymystä, ja he väittelivät (tai keskustelivat ja järkeilivät) paljon. Ei opillinen erimielisyys ole vaarallista. Mutta jos jollakin henkilöllä on esimerkiksi sellaisia käytösongelmia, ettei kykene keskusteleman, niin antakoon muiden keskustella ja väitellä. Eivätkä Raamatun opit karkaa meiltä mihinkään, vaan ne voidaan ottaa uudelleen esille aina kun tarvitaan.

Varoitettuasi häntä (Nouthesian). Nouthesian tulee kreikankielen sanoista nous (mieli, ymmärrys) ja tithēmi (asettaa). Sanan varsinainen merkitys onkin siis ”asettaa mieleen”, eli ”kiinnittää huomio”, tai ”panna mieleen”, ja sitä käytetään merkityksessä: ”nuhdella”, ”kehottaa”, ”varoittaa”, ”opastaa” ja ”neuvoa” (New Strong’s Concise Dictionary of the Words in the Greek Testament, Thomas Nelson, 1995; s.61; Mounce, The Analytical Lexicon s.330; Ethelbert W. Bullinger, A Critical Lexicon and Concordance to the English and Greek New Testament, Kregel, 1999; s.27;). Nouthesia on substantiivi, ja sanan verbimuoto (noutheteō) on käännetty sanalla ”neuvoa” esim. Apt.20:31; Kol.1:28, 3:16.

Käytännössä tämä tietysti tarkoittaa sitä että seurakunnalla, ja etenkin sen vanhimmistolla (paimenilla), on velvollisuus, tällaisen hairesis tilanteen tapahtuessa, huolehtia siitä että asianomaisella henkilöllä on ymmärrys asioista joita hän tekee. Hänen mieleensä tulee asettaa oikea oppi. Kysymys ei siis ole ainoastaan nuhtelemisesta, vaikka painotus mahdollisesti sillä alueella onkin (George W. Knight, The Pastoral Epistles : A Commentary on the Greek Text, Grand Rapids, Mich.; Carlisle, England: W.B. Eerdmans; Paternoster Press, 1992. s.354;). Jos henkilö nimittäin toimii hyvällä omallatunnolla, hän oikean ymmärryksen saatuaan, ilomielin muuttaa toimintatapaansa.

Onhan ihmisiä jotka eivät tiedä tekevänsä väärin, vaikka sitten on myös niitä toisiakin, jotka eivät välitä siitä että tekevät väärin. Jakeessamme ilmoitettu käytäntö toimii molempien kanssa. Apostoli Paavali sanoi vaeltaneensa kaikessa hyvällä omallatunnolla (Apt.23:1), vaikka oli ennen Damaskon tien tapahtumaa vainonnut uskovia. Hän oli siis raastanut seurakuntaa hyvällä omallatunnolla, ja äänesti hyvällä omallatunnolla uskovien tappamisen puolesta (Apt.26:10). Omatunto ei automaattisesti toimi oikein, vaan se täytyy ohjelmoida Jumalan Sanalla, jotta se toimisi oikein. Uskovat saattavat tehdä hyvällä omallatunnolla asioita jotka ovat väärin ja siksi Raamattu velvoittaa neuvomaan lahkolaista, jotta tämä ymmärtäisi mitä on tekemässä.

Kerran tai kahdesti (Meta mian kai deuteran). Jälkeen ensimmäisen ja toisen, olisi kirjaimellinen käännös. Toinen kerta ei ole vaihtoehto, vaan edellytys karttamiselle. Raamattu ei anna lupaa ryhtyä karttamaan henkilöä ennen kuin asiat on hoidettu oikealla tavalla. Ensimmäisen ja toisen kerran väliin jää aikaa, jolloin asianomainen henkilö voi miettiä asioitaan ja kenties päästä oikeaan johtopäätökseen niiden suhteen.

Karta (Paraitou). Verbimuoto sanasta paraiteomai. Louw ja Nida (Johannes P. Louw and Eugene A. Nida, Greek-English Lexicon of the New Testament : Based on Semantic Domains, 2nd edition. New York: United Bible societies, 1996. s.184;) antavat seuraavat määritelmät sanalle paraiteomai:

1. pyytää

2. ei kiinnittää huomiota

3. torjua

4. ei olla tekemisissä

5. kieltäytyä tottelemasta

Näistä he itse esittävät määritelmän nro. 4 sopivan käsissämme olevaan jakeeseen. Tämä lieneekin oikein, sillä karttaminen kohdistuu nimenomaan henkilöön (jakautumista aiheuttavaa ihmistä karta).

Lahkolainen tekee vääryyttä jollekin toiselle henkilölle / henkilöille toiminnallaan. Hänellähän ei ole todellista syytä erottaa uskovia, vaan hän joutuu toimimaan tekaistujen syiden perusteella. Tästä syystä kaikkien uskovien tulisi noudattaa tätä kehotusta, ja kollektiivisesti karttaa lahkolaista, eikä tukea häntä ja osallistua hänen syntiinsä. Lahkolaiset nimittäin saattavat olla lahkomielisiä valikoivasti, sen mukaan kuin heille ja heidän johtajilleen sopii. He usein säilyttävät heille itselleen mieluisat, ja hyödylliset ihmissuhteet, mutta katkaisevat muut. Tämän lisäksi he myös usein pyrkivät estämään vaikutuspiirissään olevien ihmisten kanssakäymistä lahkolleen vahingollisten (ja siten seurakunnalle hyödyllisten) henkilöiden kanssa.

Joissakin tilanteissa toisia uskovia on siis pakko välttää, mutta tulee olla erittäin tarkka siitä, että peruste on oikea. Esimerkiksi 1Kor.5:9-11 mainitsee joitakin oikeita perusteita. Nämä ovat kuitenkin hyvin selkeästi jakeissa esitetty, ja meidän täytyy pitäytyä niissä määritelmissä jotka Raamattu meille antaa. Lahkolaisia syntyy helposti juuri siten että ryhdytään karttamaan toisia uskovia väärin perustein.

Karttaminen on lisäksi eri asia kuin seurakunnasta erottaminen. Jos henkilö on Hengestä syntynyt, ei nimen yli pyyhkiminen poista häntä Kristuksen ruumiista. Eikä yhteyden palauttamiselle ole tässä asetettu mitään aikarajoja. Lahkolaisen on vain lakattava jakamasta uskovia, jolloin karttaminen myös päättyy automaattisesti.

Henry C. Sheldon kirjoittaa kirkkohistoriassaan kuinka ensimmäisillä vuosisadoilla käytettiin rangaistuksena kirkonkirousta, pannaa, jolloin asianomaisen täytyi osoittaa erityisiä merkkejä parannuksesta, ennen palauttamista toisten uskovien yhteyteen (Henry C. Sheldon, History of the Christian Church, The Early Church, Zondervan, 1999; nid.1 s.263;). Tämä metodi sitten kehittyi edelleen, vakiintuen jonkinlaiseksi kurinpitojärjestelmäksi josta voitiin tunnistaa neljä perättäistä eri vaihetta.

Sheldon listaa nämä neljä vaihetta, joita myöhemmin käytettiin katuvan uskovan palauttamisessa:

1. ”Itkijät”, jotka valittivat, tai surivat syntejään kirkon ovella.

2. ”Kuulijat”, joiden sallittiin kuunnella saarnaa ja Raamattutunteja, mutta joiden tuli jättää ”pyhäkkö” ennen ”sakramenttipalvelusta”.

3. ”Polvistujat”, jotka saattoivat ottaa osaa julkisiin rukoustilaisuuksiin vain polviasennossa.

4. ”Seisojat”, joilla oli lupa jäädä koko Jumalanpalveluksen ajaksi, seisovassa asennossa, mutta joilla ei vielä ollut oikeutta osallistua ehtoolliseen.

Toiset tosin viivyttivät täydellistä palauttamista kauemmin kuin toiset ja muutenkin oltiin suuresti erimielisiä kurin ankaruudesta. Käytäntö ei ollut universaali, eikä aivan yhdenmukainen kaikkialla, mutta antaa meille viitteen siitä minkälaisista taustoista meidän seurakuntakulttuurimme on peräisin. Uskonpuhdistushan ei vielä vapauttanut meitä aivan kaikesta hapatuksesta, ja siksi meillä saattaa toiminnassamme olla jäänteitä tällaisista epäraamatullisista käytännöistä.

Seurakunnan keskellä on sen alusta saakka aina ollut puolueita, sekä myös taistelua oikeasta opista ja käytännöstä. Tämä on helposti nähtävissä sellaisista kohdista kuten esim. Apt.15:1-22; 21:18-21; 1Kor.11:18-19; Gal.2:11-14; 1Tim.1:3-7. Tästä syystä myös Paavali kirjoittaa Ef.4:13: ”kunnes me kaikki pääsemme yhteyteen uskossa ja Jumalan Pojan tuntemisessa”. Ja tämän hän kirjoittaa ihmisille, joilla jo oli olemassa Hengen yhteys (Ef.4:3). Eli uskovien tuli päästä yhteyteen uskossa. Uskon yhteydessä ei siis ole kysymys pelastavasta uskosta, vaan sillä on eräs toinen, varsin täsmällinen merkitys. Mutta lyhyesti sanottuna, tässä on kysymys niistä asioista, eli ”uskonkappaleista”, joihin uskotaan.

Tämä oppi ”harhaoppisista” pakottaa uskovat tutkimaan Sanaa ja tulemaan asioissaan ennen pitkää oikeaan lopputulokseen juuri siksi, että pysytään yhdessä. Mutta jos erimielisyyden ilmaantuessa on vaihtoehtona leimata toinen osapuoli ”harhaoppiseksi” ja erottautua hänestä, ei koskaan tarvitse selvittää, oliko asia niin kuin oli puhuttu. Voimme rauhassa jatkaa elämää perinnäissääntöjemme kanssa, väännellen Jumalan Sanaa kieroon autuaan ”tietämättömänä”. Tällainen toimintatapa kuitenkin pidättää meiltä Jumalan meille tarkoittamia siunauksia.

Raamattuhan ei aina ole helppo kirja tulkittavaksi, vaan siellä on yhtä ja toista vaikeatajuista (2Piet.3:16). Me emme kuitenkaan saa lakaista mitään ”maton alle”, eikä meidän tule pelätä Raamatun tutkimista, sillä sanoohan 2Kor.13:8 että: ”me emme voi mitään totuutta vastaan, vaan totuuden puolesta”. Jumalan Sana kestää meidän tutkimuksemme ja väitteemme. Totuus tulee aina esille, eikä meidän tarvitse lainkaan pelätä Sanan puolesta.

Meidän asenteemme tulee olla kuten Berean Juutalaisilla, jotka ”ottivat sanan vastaan hyvin halukkaasti ja tutkivat joka päivä kirjoituksia, oliko asia niin” (Apt.17:11). Yhteyttä emme kuitenkaan voi toteuttaa opin kustannuksella, aivan kuten emme voi pitää omasta opista kiinni yhteyden kustannuksella. Oikea tilanne on yhteys jossa ei opillisia asioita laiteta sivuun, vaan tutkitaan Sanaa, kunnes saavutetaan yhteys uskossa. Ei kuitenkaan niin että annetaan omasta näkökannasta periksi yhteyden vuoksi. Sellainen yhteys ei ole aitoa. Omaa näkemystä ei tule muuttaa ennen kuin on varma että siinä on jotakin muutettavaa.

Tämä ei tietystikään tarkoita sitä, että emme saisi valita niitä tahoja joiden kanssa teemme lähemmin yhteistyötä, mutta jos käytämme tätä jaetta opillisten erimielisyyksien tukahduttamiseen, meillä on Raamatun kansien välissä loputon valikoima asioita joilla voimme hajottaa kristikuntaa.

Mikko Miettinen

Sastamala

mikkomiettinen@saarnatuoli.net